Matalan pohjoisen meren syvyyksissä, lempeän Angelniemen rannoilla nukkui merenkuningas Ahti syvää untaan puolisonsa Vellamon ja lukuisten vesilastensa kanssa. He olivat käyneet nukkumaan tuhat vuotta sitten, siihen aikaan, kun ensimmäisten ristiretkeläisten laivat seilasivat Itämerellä ja gotlantilaiset kauppiaat tarjosivat Rikalan markkinoilla oravannahoista ja hylkeentaljoista maksuksi outoa hopearahaa.
Kenties Ahti olisi nukkunut vielä toisenkin vuosituhannen, ellei odottamaton vieras olisi saapunut kalisuttamaan linnan hauenluista porttikelloa. Muukalainen herätti ensin portinvartijan, kiukkuisen ravun, joka oli juuri uneksinut suurten jokien suistoista eikä olisi millään halunnut avata mustia silmiään.
Kuka oikein olet, kun uskallat häiritä merenkuninkaan lepoa? Mitä sinulla on tänne asiaa?
Muukalainen ei hätkähtänyt ravun uteluista vaan ojentautui täyteen mittaansa ja esitteli itsensä:
Minä olen Su-Ana, Aralin järven valtiatar, ja minulla on kuninkaallesi kiireellistä asiaa.
Jokin kulkijan olemuksessa sai ravun valpastumaan, ja pitemmittä puheitta hän päästi vieraan Ahdin valtakunnan ensimmäiseen pihaan. Siellä kelpasi kulkijoiden odotella kuninkaan vastaanottoa: simpukkamuurien juureen oli vanhasta lohikäärmepäisestä laivasta rakennettu valtava kestikievari, jonka pöytiin juuri heränneet merenneidot kantoivat helmeilevää Halikon ulpukkajuomaa ja höyryävää, vendiläisillä mausteilla höystettyä merimakkaraa.
Su-Ana huomasi olevansa hyvin nälkäinen ja kursailematta hän kävi hyvän aterian kimppuun.
Sillä välin kamarissaan Ahti karisteli viimeisiä unenrippeitä silmistään, kampasi pitkän partansa laineille ja sovitti kultaisen kruununsa korkealle otsalleen. Se tuntui painavalta pitkien unien jälkeen, ja raskas oli myös hänen rantakäärmeillä päärmätty viittansa, joka oli kirjailtu kalparitarien hukkaamilla helmillä ja piispa Eerikin kadottamilla kultakäädyillä. Lopulta Ahti oli valmis astumaan vieraansa eteen.
Ollos tervetullut, kuka oletkin ja mistä lienetkin! Valtakuntani ei ole suuren suuri, mutta niin kauan kuin viivyt vieraanamme, ei sinulta pidä mitään puuttuman.
Su-Ana kumarsi syvään ja antoi Ahdille tuliaisensa, pikimustan meteoriitin, jota valaisi kahden salamanterin muodostama elävä lyhty.
Su-Ana, Aralin järven valtiatar tervehtii sinua ja pyytää turvapaikkaa! Järveni on kadonnut savuna ilmaan, siellä missä oli ennen vettä, on nyt pelkkää öljyä ja suolaa, ja kuivuneilla rannoillani lapset itkevät kuumetta ja nälkää. Sen kaiken teki ihminen ahneudessaan, ja pahinta on, että tyhmyys maan päällä leviää. Sinunkin meresi on jo uhattuna, ja jos uit kanssani pintaan, niin näet mitä tarkoitan.
Ahtia alkoi kesken puheen haukotuttaa. Kaikki tuntui kovin monimutkaiselta, kenties olisi parempi pyytää vierasta poistumaan ja jatkaa kesken jääneitä, kauniita unia. Ennen kuin hän ehti kuitenkaan nostaa kättään, saapui merenkuningatar Vellamo paikalle.
Su-Ana, rakas serkkuni vuosituhansien takaa! Muistatko kun lapsina leikimme kuurupiiloa merenkuninkaitten regatassa ja sotkeuduimme Sargassomeren ruhtinaan loputtomaan viittaan?
Su-Ana purskahti nauruun ja ilonkyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Vellamo vellamoiseni, toki minä sinut muistan ja veden emäntä sinusta on tullut, juuri niin kuin pienenä haaveilit. Mutta nyt ei ole pitkille puheille sijaa, sillä minä tulin tuomaan teille hätäsanomaa.
Su-Ana kertoi tarinansa uudestaan, ja nyt oli Vellamon vuoro pyyhkiä kyyneliä poskiltaan. Mutta hän ei itkenyt ilosta.
Ahti, Ahti, meidän on pian noustava pintaan!
Vellamon päätöksiin ei Ahdin juurikaan kannattanut puuttua, ja enimmäkseen ne osoittautuivat hyviksi. Edellisen kerran viisaasta vaimosta oli ollut hyötyä juuri ristiretkien aikaan, kun laivoja oli alkanut ilmestyä Itämerelle tuhkatiheään, ja Vellamo oli neuvonut huolestunutta miestään käymään nukkumaan eikä puuttumaan kristittyjen ja pakanoiden välisiin kiistoihin lainkaan. Ne menisivät kuitenkin ohi muutamassa vuosisadassa, ja lopulta ihmiset unohtaisivat mistä oikeastaan oli kysymys.
Niin Ahti valjasti parhaimmat vaununsa ja uljaimmat merihevosensa, asettui itse ohjaksiin ja pyysi Su-Anaa, Vellamoa sekä paria vastaherännyttä vesilastaan nousemaan kyytiin. Suurella kohinalla he ajaa karauttivat kohti korkeuksia, mutta viime hetkellä ennen heidän pintaan nousuaan näkyi ylhäällä jotain pelottavaa.
Se oli Kokkilan lossi, joka rauhallisesti vei kuormaansa Kemiönsaarta kohti.
Ahti oli menettää malttinsa, mutta Su-Ana sai kuninkaan rauhoittumaan.
Maan päällä on nyt kaikki toisin, ihmisillä on valta ajaa hevosettomilla vaunuilla ja lentää rautasiivillä ilmojen halki. Mutta viisaus ei ole lisääntynyt vauhdin myötä, sen osaa sinulle kertoa meresi pienin silakkakin.
Ahtia nauratti ajatuskin silakasta viestintuojana, mutta Vellamo tyrkkäsi miestään tuimasti kylkeen ja viittasi kohti rantaa. Uimarannan pitkällä laiturilla istui kuin istuikin pitkä rivi silakoita parhaissa hopeatakeissaan, ja heillä oli selvästi merenkuninkaalle asiaa.
Suurin kaloista nousi kursailematta pyrstölleen ja alkoi suureen ääneen lukea pitkää kirjelmää, joka oli riipustettu näkinkenkien kuoreen.
| TIEDOKSI MERENKUNINKAALLE Elämme aikoja, jolloin vesiemme kirkkaus katoaa. Pian koko Itämeri on vain hämärää mutaa, sillä ihminen on toimillaan saanut sateet suunniltaan ja maat valumaan niiden mukana kohti ulappaa. Sininen levä tukehduttaa kutumme ja kotikolomme, ja kesien tukalassa lämmössä selviävät pian vain särjet ja lahnat. Merirokko syö poikasemme, ja kauniit sinisimpukat pakenevat vihaisten vaeltajasimpukoiden ja väärennetyillä kuorilla kerskailevien valesinisimpukoiden tieltä. Supikoirat saapuvat talvien lumettomille kallioille ja odottavat kevään lintuja, jotka eivät kohta enää uskalla tänne rakentaa pesiään. Kurtturuusu peittää hiekkarantamme, norpalle ei löydy enää tilaa mutta joka ainoa hetki vesillämme seilaa kaksituhatta laivaa uumenissaan öljyä, muovia ja pahoinvoivaa kansaa. Me silakat olemme aaltojen ajamaa hiljaista väkeä, mutta kohta äänemme hiljenee lopullisesti. Täten vetoamme sinuun, Ahti Merenkuningas ja sinun suureen hoviväkeesi: pelastakaa itäinen merenlahtemme, sen suojaiset poukamat ja liki suolattomat vedet vielä kun voitte, sillä jos meri katoaa, me kaikki katoamme sen myötä. |
Silakat solahtivat kirjeen luettuaan nopeasti takaisin laiturin alle, kuin pelästyen omaa rohkeuttaan, mutta Ahti katseli surumielisenä heidän peräänsä ja suki partansa perusteellisesti. Sitten hän nousi vaunuista rantaan ja alkoi pitkästä aikaa tutkiskella kylää, joka heräili aamuauringossa omiin askareihinsa.
Tuhannen vuoden jälkeen moni asia oli toisin, mutta paljon oli myös säilynyt ennallaan. Angelniemen rannoilla viljeltiin yhä omenia, soudettiin veneillä, värjättiin villalankoja ja laulettiin merestä kertovia lauluja, eikä Ahti voinut uskoa, että kaikki viisaus olisi maasta kadonnut hänen pitkän unensa aikana.
Kummallinen rautalaiva oli tällä välin palannut takaisin lähtörantaansa, ja Ahdin suureksi ihmetykseksi sen uumenista vieri kuivalle maalle hevosettomia vaunuja joista Su-Ana oli kertonut. Vaunut veivät ihmiset mennessään, rautalaiva lähti kirskuen taas kohti vastarantaa ja äkkiä Ahti tunsi itsensä kovin janoiseksi.
Valkoinen rakennus laiturin kupeessa näytti selvästi kievarilta, ja taitavasti Ahti sitoi vanhoilla solmuillaan merihevoset kiinni aitaan, kutsui seurueen mukaansa ja astui sisään Lossinrantaan. Su-Ana halusi ehdottomasti tarjota kierroksen, sillä Ahdin maksuksi tarjoama hopeakolikko oli kievarissa tuntematonta valuuttaa- sen sijaan omituinen, liuskakiven palasta muistuttava esine riitti pelkällä kädenliikkeellä korvaamaan kolmenlaiset juomat. Viikinkien simaa tai Halikon ulpukkaviiniä ei talossa ollut tarjolla, mutta Angelniemen omenista tehty kuohujuoma oli niin Ahdille kuin Vellamolle ja Su-Anallekin mieleen. Vesilapset taas maistoivat jäätelöä ensimmäisen kerran, ja lasten puolella pöytää vallitsi harras hiljaisuus. Lopulta Ahti oli valmis puhumaan.
Nyt olen kuunnellut niin Su-Anan, Aralin järven valtiattaren kuin omien silakoittenikin sekä vaimoni viisaat ja varoittavat sanat ja ottanut niistä onkeeni. Nouskoon siis myrsky ja kantakoon tämän tiedon eteenpäin, ja on hyvä jos ihmiset heräävät minua nopeammin ja ryhtyvät totisiin toimiin ennen kuin on liian myöhä!
Ahti kumarsi kohteliaasti kievarin väelle, nosti pienimmät vesilapset viittansa uumeniin ja palasi Su-Anan sekä Vellamon kanssa takaisin valtakuntaansa. Vesi kohisi heidän perässään ja laineet löivät korkealle seurueen ajaessa syvyyksiin, vaikka ohikulkijat luulivat vain lossin hämmentäneen rantavesiä tavallista enemmän.
Mutta päivällä nousi myrsky, ja jokainen, joka sen pärskeistä sai osansa, alkoi ajatella merta. Koulunpenkillä lapset piirsivät vihkoihinsa norpan ja hauen, pihaa siistivä vaimo heitti haravan käsistään ja etsi vajasta vanhat kalaverkot käsiinsä ja omenapuita leikkaava puutarhuri käänsi yhtäkkiä kuivuneen rungon ylösalaisin ja näki sen juurissa merenkuninkaan pitkän parran. Lopulta kyläläiset kokoontuivat rantaan, toivat vanhan puuveneen tullessaan ja alkoivat rakentaa sen syliin veistosta, merkillistä Merenkuninkaan Matkaa.
Ja veistos seisoo vielä tänä päivänä paikallaan Angelniemen rannalla ja katselee ulapalle, jossa Ahti usein ajelee vaunuillaan. Merenkuningas viettää yhä enemmän aikaa ihmisten ilmoilla, sillä hänellä on meille asiaa, ja jos tulet rantaan kuutamolla puolenyön aikaan, saattaa Su-Ana tai Vellamo nousta kertomaan sinulle tarinoitaan.
