Angelniemen Kokkilassa vietettiin 100-vuotisjuhlia syyskuussa, Kokkilan kylän Seurojentalo saavutti sadan vuoden iän.
Angelniemen kyläyhdistys sai sen ostettua edullisesti vuosituhannen alussa Halikon kunnalta, johon Angelniemi nykyisin kuuluu. Talon historia on erikoisen kirjava, sitä ovat hallinnet aikojen aikana eri yhteisöt. Talossa on toiminut aikaisemmin mm. Angelniemen kunnan toimisto ja kirjasto. Nykyäänkin se on monipuolisessa käytössä. Viereinen Meri-Halikon koulu pitää siellä liikuntatunnit, on kylätoimikunnan tapahtumia, on iltapäiväkerhoja ja nuorisoiltoja eli kaikkea mahdollista mitä kyläläiset toivovat. Kylätoimikunta on saanut avustusta eritahoilta sen korjaamiseen ja talkootyö on Kokkilassa edelleen arvossa.
Kiitoksen juhlaan kutsusta ja tiedon Kokkilan tilaisuudesta ja palata muistoihini, saa serkkuni pojan vaimo Kirsi Mannonen, kylätoimikunnan aktiivi.
Juhlassa musiikin, juhlapuheen ja näytelmän lisäksi oli tietysti talon historiikki. Seurojentalo-työryhmän vetäjä Jari Laiho oli koonnut vaivalla laajan historiikin. Tietoja ja dokumentteja hän oli löytänyt paljonkin, mutta minun huomioni kiinnittyi siihen, ettei hänellä ollut mitään tietoa vuoden 1944 kesän tapahtumista. Hän ei ollut löytänyt ainuttakaan dokumenttia siltä ajalta. Seuraavalta vuodelta 1945 löytyi tieto, että talossa toimi siirtoväen avustuspiste. Ja joku muisti että jonakin aikana siellä olisi asunut venäläisiä sotavankeja joitakin aikoja, heitä oli vuokrattu päiväläisiksi paikallisille maanviljelijöille.
Kuitenkin Seurojentalon historia liittyy läheisesti myös koivistolaisiin juuri vuonna 1944, erikoisesti Mannolan kylän asukkaisiin. Vapaansanan aikana minulla oli tilaisuus tuoda terveisiä 62 vuoden takaa. Kerroin vuoden 1944 kesän tapahtumista jolloin olin talossa noin kuukauden, sen jälkeen en siellä koskaan käynyt.
Kerroin kun nyt 62 vuoden jälkeen astuin Seurojentalon saliin, tajusin heti missä olin ensimmäiset yöt nukkunut. Olimme koko perhe nukkuneet salin lattialla näyttämön edessä ennen kuin pääsimme näyttämölle. Näyttämöllä oli esirippu jonka sai vetää eteen, niin ettei ollut koko kansan silmissä. Ujona poikasena olin siitä erikoisen iloinen.
Kerroin miten aikaamme kulutettiin monella tapaa. Eräs ajankulu, varsinkin aikuisilla oli tärkeä, saatiin käydä kuuntelemassa uutisia tien toisella puolella olevan opettajan asunnon ikkunan vierestä, miten sota etenee. Opettaja piti radion ääntä ystävällisesti kovemmalla jos kuuntelijoita oli. Pelon sekaisin tuntein kuulimme venäläisten etenevän kohti Viipuria ja lopulta valtaavan kaupungin.
Kerroin miten myös koivistolaisille oli löytynyt paikka kortinpeluulle. Noin kilometri seurojentalosta Halikon suuntaan, Kanamäentien risteyksessä oli valtavan suuria kuusia, hyvin lähellä toisiaan. Siten oksien suojaan oli muodostunut suojaisa paikka kortinpeluulle jota ei pienet sateet haitannut. Meitä pikkupoikia paikka tietysti myös kiinnosti, hiivimme katsomaan aikuisten touhuja, viinapullojakin ehdimme nähdä, mutta pikainen lähtöhän sieltä tuli.
Tilaisuuden jälkeen minua tuli tervehtimään Kokkilan silloisen postinhoitajan poika. Hän kertoi äitinsä vaikeudesta karjalaisten postin jaosta. Heille kaikille tuli Karjala-lehti eikä kaikille riittänyt lokeroita lehteä varten. Lopulta äiti oli levittänyt Karjalat pöydälle ja kukin sai ottaa omansa.
Toinen tervehtimään tullut oli ison maatilan silloinen poika Kanamäestä, nykyinen isäntä. Heidän pihapiirissä oli ollut enimmillään 45 karjalaista, lähes kaikki Mannolasta. Hän viihtyi hyvin karjalaisten kanssa, muistaa edelleenkin useiden nimet, on jopa tavannut heitä vielä 2000-luvulla.
Olen yrittänyt selvittää Kokkilassa olomme tarkempia aikoja, etsiä virallisia tietoja liikkeistämme. Yllätyin kun sellaisia tietoja ei löydy mistään. Kansallisarkistosta sanottiin, ettei heiltä löydy mitään siirtoväen siirtoihin liittyvää. Olettivat, että sijoitustoimintaa hoitivat paikallisesti muodostetut toimikunnat. Eivät kuitenkaan suojeluskuntalaiset. Kuitenkin muistan joidenkin nuorten poikien, jotka ilmoittivat kenenkä vuoro on päästä tilapäiseen sijoituspaikkaan, olivat sotilaspojan univormussa.
Mielestäni olimme siellä kauan, mutta emme olleet kuin runsaan kuukauden. Aikanaan sitten, taisi olla heinäkuun puolessa välissä, meille löytyi paikka Halikon puolelta Suppalan talon muonamiehen asunnosta. Ensin olimme pienessä keittiön ja kamarin käsittävässä huoneistossa ja kun talon poika palasi sodasta siviiliin, niin muutimme seinän taakse isoon tupaan ja kookkaamman kamarin asuntoon ja talon poika sai oman asunnon.
Vuoden verran talon saunakamarissa asusti Jussi Kuopio Tervahartelasta.
Ja tallin vintillä venäläinen sotavanki aivan omissa oloissa, talon ruuissa tietysti.
Lokakuun lopun Karjala-lehdessä tänä vuonna, oli siirtoja tutkineen artikkeli, jossa hän mainitsee, että sisäasiainministeriöllä oli tarkat suunnitelmat minne esim. Kannaksen pitäjät ja kylät sijoitetaan. Ko. suunnitelma olisi ollut Viipurissa jossain tallessa, ja kun Viipuri paniikissa luovutettiin, suunnitelma olisi jäänyt sinne. Sen jälkeen toimittiin parhaaksi katsotulla tavalla.
Tuntuu ihmeelliseltä, että olimme siinä evakuointivaiheessa tilanteessa jossa mikään virallinen taho ei tiennyt meidän olemassa olosta. Oliko asia niin, kun meidät tuotiin Kokkilaan, isä itse olisi ilmoittautunut paikalliselle toimikunnalle, että olemme olemassa ja haluamme väliaikaisen sijoituspaikan. Paikallisen toimikunnan papereita ei ole mistään löytynyt, 100vuotistilaisuuden historiikin tehneen Jari Laihon mukaan. Toivon joskus asioiden selviävän itselleni.
Näyttämö nykyisin. Samanlainen se oli 1944 kun meidän perhe nukkui siellä oikeassa laidassa. Muutaman päivän ehdimme olla lattialla näyttämön edessä. En pitänyt siitä ollenkaan kaikkien nähtävillä. En muista mikä oli allamme ja mitä oli peittona.